Kaikki alkaa jostakin. Minun tarinani myös alkaa jostain. Se alkaa hyväksikäytöstä. Siitä, kun aikuinen ihminen koski minuun. Sillä tavalla millä aikuisen ei pitäisi.

Lapsuus päättyi siihen. Kylmät vanhemmat, väkivalta ja alkoholi. Astuivat kuvioon. Siitä se sitten lähti, matkani epävakaaksi aikuiseksi. Huonot eväät joku sanoisi. Ehkä myös oma kyvyttömyys kestää hankaluuksia. Totta. Mä en oo sellainen vahva ihminen. Olen pikemminkin luovuttaja. Ja ainiin, mun ystävä Roman. Niin Roman asuu mun päässä. Se on ollut siellä siitä lähtien kun se setä koski muhun. Tavalla, millä lapsiin ei pitäisi. Roman on ääni mun päässä. Tai no, lääkäreiden mielestä. Mulle se taas on ehkä jopa ystävä. Ainakaan se ei ole lähtenyt mun rinnalta kun on ollut vaikeaa.

Aina kaikki ei ole ollut nyt niin kuin ne on. Olen ollut töissä ja koulussa. Ollut ihan ok. Sitten tuli romahdus. Pitkä parisuhde päättyi. Lopetin duunit koska työnantaja oli yksi sairas pervo. Alkoi ahdistamaan se paletti. Sain psykoosin, olin pakkohoidossa Auroorassa. Se on muuten ankein paikka ikinä.

Nyt haen kuntouttavaan koulutukseen. Yritän saada itseni parempaan kuntoon. Jotenkin. Mietin usein olisiko hyväksikäyttäjäni mitä mieltä tekonsa seurauksesta? osaako se edes miettiä niitä? tuskin osaa.

Jokatapauksessa olen nyt tälläinen. Aikuinen joka kuulee ääniä ja syö paljon lääkkeitä. Aikuinen jolla ei ole suuntaa elämässä. Mä vaan olen. Olen myös miettinyt miksi mä olen tällä planeetalla. Jos kaikki on vaan yhtä vitun kärsimystä. Niin ei tässä ole mitään ideaa. Tai jos tämä ahdistus ja äänet seuraa mua loputtomiin.

Tänään tahdon luovuttaa. Kaiken. Olin tapaamassa lääkäriäni. Se väheksyy aina mun oloa. Se oli silleen että mullahan on kaikki hyvin kun jaksan panostaa ulkonäkööni. Mitä vittua, mulla on huppari ja farkut. Ei meikkiä, hiukset ponnarilla sekaisin. Se on nyt sitten vissiin panostamista? en ole pessyt hiuksiani viikkoon. Mut hei, mä oon laittautunut!

Tuntuu siltä ettei mulla ole paikkaa tässä maailmassa